Symbaroum: Seikkailuja Davokarin varjoissa

Pedon merkki

Kapteeni kirosi ja hamuili miekkaansa mustiin pukeutuneiden hahmojen astuessa talliin. Aina kun tuntui siltä että asiat menisivät hieman paremmin ne menivätkin päin helvettiä.

Pitkän matkansa päätteeksi Kapteeni, Thamon ja Tur olivat illansuussa päässeet sisään Thistle Holdiin ilman ongelmia portilla sisäänpääsymaksun maksamalla ja saaneet ohjeet mestari Vernamin akatemian löytämiseksi. Thistle Hold oli osoittautunut uudeksi, puhtaaksi ja älykkäästi rakennetuksi paikaksi ja Kapteenin täytyi myöntää että esimerkiksi Yndarokseen verrattuna paikka vaikutti viihtyisämmältä. Toki sisäänpääsemiseksi vaadittu maksu oli ollut sen verran korkea että tähän paikkaan ei kannattanut ihan tyhjätaskuna tullakaan.

Kaikki oli jatkunut suunnitelman mukaan. He olivat löytäneet helposti oikean kadun ja olivat pääseet jo mestari Vernamin akatemian ovelle asti. Kapteeni oli jo tuntenut maittavan muhennoksen maun kielellään ja pehmeän nojatuolin takamuksensa alla. Ja sitten pikkutyttö oli törmännyt häneen ja asiat olivat hieman mutkistuneet.

Pikkutytön perässä oli ollut monta mustiin pukeutunutta miestä, jotka olivat vaatineet Kapteenin takana piilotellut, pelokasta tyttöä itselleen. Tyttö oli höpissyt jotain, mutta Kapteenin huomio oli ollut miehissä jotka julistivat haluavansa tytön “Mustaviitta Baumelon nimeen”. Kapteeni oli tehnyt vaikean valinnan ja vastustanut kirkon inkvisiittoreita, koska jokin miesten käytöksessä oli herättänyt hänen epäilyksensä ja lopulta tilanne oli kärjistynyt nopeaksi taisteluksi. Kolmikko oli onneksi onnistunut voittamaan ilman suurempia vammoja. Tyttö oli tietenkin pötkinyt pakoon heti kun taistelun alussa tytön takana piilotellut Tur oli päästänyt hänestä irti, joten koko kahakan syy oli jäänyt hämärän peittoon.

Taistelun jälkeen kolmikko oli saanut vakuuteltua mestari Vernamin taloudenhoitajan avaamaan oven ja he olivat viimein perillä. Ja se oli hetki kun kaikki oli todella mennyt päin helvettiä. Mestari Vernam nimittäin löytyi työhuoneestaan katosta roikkumassa ja nyljettynä.

Minkäänlaista selvää selitystä taloudenhoitaja ei osannut tilanteeseen antaa. Kaikki oli ollut suhteellisen normaalisti. Mestarin luona oli vieraillut muutamia vieraita, joskin Kapteenin ja muiden yllätykseksi yksi vieraista oli mitä ilmeisemmin ollut haltia. Vaikka taloudenhoitaja ei haltioita kohtaan tuntemaansa inhoaan peitellytkään sai kolmikko käsityksen että tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Kaupunginvartio saapui paikalle ja kuulusteli seuruetta kadulla tapahtuneesta taistelusta, sekä mestari Vernamin kohtalosta. Mitä ilmeisimmin samankaltaisia nyljettyjä kuolonuhreja oli löytynyt vähän ajan sisään useampia. Vartiosto oli määrännyt seurueen ilmoittautumaan kaupunginvartioston päällikölle Marvellolle aamunkoitteessa lisäkuulusteluja varten.

Loppujenlopuksi Kapteeni ja kummpanit olivat päässeet tapaamaan itseään kaupungin pormestari Nightpitchia. Murhia oli ollut lukuisia ja pormestari hieman asiaa puntaroituaan oli määrännyt kolmikon selvittämään Nylkijänä tunnetun murhaajan henkilöllisyyden. Seurue oli vieraillut ruumishuoneella ja Ordo Magican tornilla ja saaneet tietää että on olemassa rituaaleja joilla murhaaja kykenee pukeutumaan nylkemiensä henkilöiden nahkaan. Lisäksi kävi ilmi että mestari Vernamin murhan paljastumista seuranneena yönä mestari Vernam oli vieraillut Ordo Magican tornin kirjastossa ja varastanut kirjan jossa käsiteltiin rituaalia jolla maagiset siteet saataisiin katkaistua.

Juuri kun johtolangat olivat näyttäneet johtavan umpikujaan oli kaupunginvartioston lähetti juossut läähättäen paikalle ja pyytänyt seurueen kaupungin pohjoispuolella sijaitsevalle talille. Oli tapahtunut jälleen uusi nyljentämurha…

View
Matka Thistle Holdiin

“Tuolla se häämöttää pojat, Thistle Hold. Kohta saamme huurteiset eteen ja kunnon lämpimän aterian. Minä tarjoan.” Kapteeni huudahti reippaammin kuin miltä hänestä tuntui. Vuorten ylityksen jälkeen seurue oli matkannut Yndarokseen Kapteenin perheen luo.

Lepo oli kuitenkin ollut lyhyt. Heti seuraavana päivänä saapumisen jälkeen lähetti oli tuonut Kapteenille osoitetun kirjeen. Kirjeen kirjoittaja oli Kapteenin vanha armeijakaveri Ordo Magican mestari Vernam, joka oli sodan jälkeen asettunut Thistle Holdiin. Vernam oli nähnyt pahaenteisen enneunen Kapteenista ja aneli Kapteenia matkustamaan luokseen viipymättä. Koska epäonnistunut retki etelään oli syönyt lähes kaikki Kapteenin varat, pikainen lähtö kohti Davokarin metsän laidassa sijaitsevaa uudisasutusta oli ollut ilmiselvin ratkaisu. Kenties pohjoinen tarjoaisi uusia mahdollisuuksia. Kapteeni katsahti ympärilleen, hän järjestäisi perheensä pois tästä Yndaroksen laitakaupungin rötisköstä tai kuolisi yrittäessään. Hänen vaimonsa oli tuttuun tapaansa katsonut miestään hellästi, suudellut ja hieman pelkoa ja surua silmissään toivottanut turvallista matkaa. Nainen tiesi että Kapteenin oli lähdettävä. Kenties he tapaisivat vielä. Kenties joskus vielä Kapteenin ei tarvitsisi lähteä.

matka.png

Matka oli kulkenut Auringon kirkon hallitseman Templewallin kaupungin ohitse, mutta seurue ei ollut pysähtynyt kuin nukkuakseen. Vernamin sanat painoivat Kapteenin mielessä ja hän hoputti Thamonia ja Turia eteenpäin.

“Paikka näyttää hyvin suojatulta” arvioi Thamon mittaillessaan katseellaan Thistle Holdin paalumuuria heidän kävellessään kohti kaupungin etelälaidan porttia, “mikä tuo valoa loistava torni oikein on?” hän jatkoi osoittaen kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaa tornia, jonka huipulla loimottava valo läpäisi illanhämyn helposti.

“Toivottavasti se on jotain joka tarjoaa levon kipeille polvilleni ja kylmän oluen huulilleni” Kapteeni murahti. “Varmaan jonkinlainen majakka jonka avulla paikka on helpompi löytää.”

“Kuka tämän rakensikaan ei selvästi ole typerys. Davokarin kanssa ei koskaan voi olla liian varovainen.” Thamon vastasi. Kapteeni oli kuulevinaan kaihoa barbaaritoverinsa äänessä. Kapteeni ja hänen matkansa olivat vieneet Thamonin kauas pois oman kansansa mailta ja nuorukainen ei ollut nähnyt kotimaataan moneen vuoteen. Barbaari ei koskaan ollut selittänyt tarkkaan miksi oli päättänyt poistua heimonsa parista, eikä Kapteeni ollut kysynyt. Ehkäpä jonakin päivänä. Selvästi nuori metsästäjä kuitenkin kaipasi Davokarin metsää ja sen lehtikattoa jonka alla Zarek-heimo asui Volgoma-järven pohjoispuolella.

“Olen kuullut että paikan rakensi yksi onnekas paskiainen joka onnistui parantamaan kuningattaren äidin sai palkkiokseen tämän alueen ja tarpeeksi rahaa rakentaakseen Thistle Holdin. Pormestari Nightpitch, sillä nimellä hänet nykyään tunnetaan.” Kapteeni pohti “En kyllä tiedä kuka hullu haluaisi asua näin lähellä Davokaria jos puoletkaan siitä mitä olen kuullut siitä paikasta pitää paikkansa.”

“Davokarissa on varjonsa, mutta ainakaan Karvostin ympäristö ja Zarekkien maat eivät ole hullumpia paikkoja asua. Ainakaan vuorten eteläpuoleen verrattuna” Thamon virnisti surumielisesti. “Mutta voin kuvitella että Davokarin asukkaat eivät katso hyvällä teidän kalpeanaamojen asutusta näin lähellä metsänlaitaa. Parempi siis rakentaa kunnon muurit ympärille.”

“Jokatapauksessa mielummin tuolla paalutuksen sisäpuolella kuin siinä telttakylässä jonka juuri ohitimme” Kapteeni tokaisi, “se paikka haisi epätoivolta.”

Seurue oli tosiaan ohittanut aiemmin rähjäisen telttakylän, joka oli kasvanut Thistle Holdin eteläpuolelle. Kapteenin kysyttyä rähjäiseltä jalattomalta keräjäläiseltä mikä paikan nimi oli, oli tympeäkasvoinen mies tokaissut “Mustanummi”. Edes kolikon kilahdus ei ollut poistanut epätoivoa miehen silmistä.

“Mielummin kuolen miekka rinnassani kuin päädyn tien varteen kerjäämään, se on vissi” mutisi Kapteeni itsekseen jatkaessaan matkaa kohti Thistle Holdin porttia.

Thistle.png

View
Luvattu maa - Osa 6

Thamon tuijotti herkeämättä lumisateen luomaan valkoiseen verhoon ja yritti puhtaalla tahdollaan saada sen paljastamaan lähestyvän vihollisen. Kapteeni seisoi vankkurin kuskipukilla ja Tur kyykisteli toisen vankkurin pyörän takana. Myös barbaariveljekset seisoivat lähistöllä hiljaa keskustellen. Muut karavaanin vartijat oli asetettu Kapteenin ja vartiopäällikkö Krasin johdolla suojaamaan karavaania muista hyökkäyssunnista.

“Tulkaa jo senkin paskiaiset” Thamon kuuli Kapteenin mutisevan itsekseen. Vakava barbaari nyökkäsi itsekseen ja venytti pakonomaisesti pakkasen kuivattamaa jousenjännettä, se ei saisi katketa taistelun keskellä.

Samassa vaunukehän toiselta laidalta kuului huutoja. Taistelu oli alkanut.

“Pysykää paikoillanne” Kapteeni sanoi hiljaisella äänellä, “Thamon, silmät!”

Barbaari tähyili lumisateeseen kiroten huonoa näkyvyyttä. Yhtäkkiä lumisateen keskeltä ilmestyi suunnattomalla porolla ratsastava, Godraiksi itseään aiemmin kutsunut haltia, joka liukui ratsun pysähtymättä alas jatkaen saumattomasti liikettä ryntäykseen kohti puolustajia ja ampui nuolen, joka raapaisi ikävästi Thamonin kylkeä. Kuuman myrkyn levitessä Thamonin vereen tämä irvisti ja syöksyi auttamaan hyökkääjän kimppuun rynnännyttä Kapteenia. Tur manasi vaunun alla peikkolaiskielellä ja juuret nousivat routaisesta maasta sitomaan haltian jalat vaikeuttaen tämän liikettä.

Haltia iski helposti Thamonin ja Kapteenin hyökkäykset sivuun ja heitti paikalle tullutta Belunia veitsellä rintaan. Veren purskahtaessa yllättyneen barbaarin suusta tämä rojahti polvilleen hankeen rinnassaan törröttävää tikarinkahvaa tuijottaen. Samassa Belunin silmät muljahtivat ympäri hänen päässään, ja hänen silmistään, korvistaan ja nenästään alkoi suihkuta verta. Barbaari kuoli hirvittävän kuoleman kun jokin kammottava repi hänet kappaleiksi sisältäpäin. Olento oli pään verran pisimpää miestä pidempi, veri peitti sen paljaat mustat lihakset ja sen luupiikikkäästä selkärangasta kasvoi päähän luinen kruunu. Vihantäyteisellä äänellä ulvoen Kammotus syöksyi Kapteenia kohti upottaen veitsenterävät luukyntensä tämän kilpeen.

promisedland.png

Tilanne oli muuttunut, aiemmasta vihollisesta oli tullut liittolainen ja sekä haltia Godrai että Kapteenin seurue käänsivät aseensa Kammotusta vastaan. Myös Ludo oli liittynyt taisteluun ja kauhusta itkien puolusti hirviöksi muuttunutta veljeään seurueen hyökkäyksiltä. Veri värjäsi valkoisen lumen ja ainoat äänet olivat Kammotuksen ulvonta, Ludon nyyhkytys ja Kapteenin lyhyet käskyt hänen ohjatessaan Thamonia ja Turia taistelun tiimellyksessä.

Symbav_likuvio.png

Kapteeni viskasi huohottaen rikkirevityn kilpensä maahan ja kääntyi kohti haltiaa. “Jatkammeko siitä mihin jäimme, vai kerrotko meille mikä helvetti tuo oikein oli?”

Taistelu oli ollut hirmuinen, mutta lopulta ylivoima oli kukistanut hirviön. Kuollessaan se oli mädäntynyt mustaksi limaksi seurueen silmien edessä, jättäen jälkeensä vain öljyisen iljettävän läntin lumelle. Ludo oli tehty aseettomaksi ja hän niiskutti hiljaa polvillaan alistuneena.

Godrai kohtasi Kapteenin katseen synkkänä ja pudisti päätää “Meillä ei ole riitaa kanssanne, haluamme vain ne kaksi joita tulimme hakemaan. Davokarin turmelus on merkinnyt heidät. Tuo olento oli Kammotus, olento ikimetsän pimeimmistä houreista. Viemme hänen veljensä ja saatte mennä rauhassa.”

Voima katosi Kapteenin kehosta ja hän tunsi päänsäryn sykkivän ohimoillaan. “Viekää hänet” Kapteeni huokasi kädellään viitaten. Silmäkulmastaan hän näki Thamonin tuijottavan haltiaa synkästi nuolen haavoittamaa kylkeään pidellen. “Thamon, anna olla. Ei nyt. Ei enää enempää verenvuodatusta.”

Haltia sitoi Ludon kädet nahkaremmillä, hyppäsi poronsa selkään ja katosi vankinsa kanssa lumisateeseen.

View
Luvattu maa - Osa 5

Haltioiden poistuttua Argasto pyysi vartiostonsa johtaja Krasin, noviisi Bartolomin, mustaviitta Lestran, barbaariveljekset Belunin ja Ludon sekä Kapteenin telttaansa neuvonpitoon. Pitkään kestäneen keskustelun aikana haltioiden takaa-ajamat barbaarit vakuuttivat syyttömyyttään ja anoivat että heitä ei luovutettaisi varmaan kuolemaan.

“Yhtä hyvin voisitte pistää tikarin rintaani tässä ja nyt” totesi Ludo avaten teatraalisesti tukikaansa kuvitteellista tikarinpistoa varten.

Barbaariveljekset poistettiin teltasta ja kaikki esittivät näkemyksiään tilanteesta Argastolle.

“Haltiat eivät metsästä heitä syyttä” mustaviitta Lestra aprikoi, “heidät tulee lyödä kahleisiin ja viedä vuorten pohjoispuolelle veljieni Iltahämärän munkkien luostariin hoivattaviksi. On vielä paljon mitä emme tiedä turmeluksesta ja Davokarin varjoista. On Prioksen tahto että turmeltuneet tuodaan hänen tykönsä.”

“Tietenkin annamme heidät haltioille” ärisi vartiokapteeni Kras, “parempi he kuin minä. Haltioiden kanssa ei ole leikkimistä ja jos et ole sattunut huomaamaan olemme varsin suojattomia tässä paikassa.”

Puheenvuorot vaihtelivat puolesta ja vastaan ja lopulta tilanne kärjistyi siten että kaikkien katse oli kiinnittynyt Kapteeniin.

“Kapteeni, olet osoittanut että olet mies joka osaa toimia vaikeissa paikoissa.” virkkoi Argasto “sinun sanasi ratkaisee asian.”

Kapteeni mietti tilannetta. Hänen kaikki vaistonsa sanoivat että veljeksissä oli jotakin vialla. Kapteeni ei tiennyt mitä, mutta totisesti haltiat eivät olisi heidän perässään näin kiivaasti jos veljeksillä olisi puhtaita jauhoja pussissaan. Mutta veljekset olivat taistelleet hänen ja hänen miestensä rinnalla ja Kapteeni ei koskaan hylkäisi taistelutovereitaan.

“Valmistautukaa taisteluun. Emme luovuta heitä.”

kapteeni2.png

View
Luvattu maa - Osa 4

“Haltia joka osaa muuttua sudeksi!? Haltia!? Näin kaukana metsästä!? Tämä tietää pahaa, meidän on kiirehdittävä eteenpäin Yndarokseen. Kuningattaren kaupungissa olemme turvassa.” Karavaaninjohtaja Argasto puhisi hermostuneena kun uutinen oudosta muotoaanmuuttavasta sudesta levisi karavaanin keskuudessa. Isojen ihmisten väitellessä kuinka tilanteeseen tulisi reagoida, kyykisteli Tur vankkurin alla suojassa hiljalleen alkaneelta lumisateelta ja tutki haltian kyynärvarresta ottamaansa metallikorua. Riimut näyttivät kovin tutuilta, mutta pikku peikkolainen ei saanut päähänsä missä oli nähnyt sellaisia aiemmin. Nenäänsä tuhauttaen Tur sujautti renkaan yhteen tunikansa syvistä taskuista ja hyppeli kohti nuotion lämpöä.

Seuraavana aamuna Argasto herätti karavaanin normaaliakin aikaisemmin. Lumisade oli yltynyt yön aikana ja hyytävä tuuli tuiskutti kinoksia matkalaisten tielle. Tur oli varma kuulleensa vihaisen äänen laulavan tuulessa, mutta koska muut eivät näyttäneet reagoivan asiaan mitenkään peikkolainen päätti pitää asian omana tietonaan. Kapteeni ei näyttänyt olevan sellaisella tuulella että häntä kannattaisi häiritä ellei asia ollut todella tärkeä. Tuisku yltyi ja yltyi ja lopulta kasvoi niin pahaksi lumimyrskyksi että Argaston oli pakko heilauttaa kättään pysähtymisen merkiksi. Vankkurit ajettiin kehämuodostelmaan ja kaikki valmistautuivat jäätävän kylmään yöhön. Argasto ja Bartolom istuivat karavaaninjohtajan teltassa pitkään, todennäköisesti keskustelemassa pitäisikö Aurinkokiven voimaa käyttää matkan jatkamisen mahdollistamiseksi.

Karavaanilumessa.png

Aamulla myrsky oli laantunut kevyeksi lumisateeksi, mutta lunta oli tullut niin runsaasti että matkan jatkuminen oli epävarmaa. Karavaaninjohtaja ja vaununajajat kiistelivät äänekkäästi karavaanin mahdollisuuksista selvitä matkasta lumen peitettyä vaunupolun. Kinastelu keskeytyi vaunukehän laidalta kuuluvaan Thamonin huutoon: “Haltioita, täällä on haltioita!”.

Noin sadan jalan päässä lumisateen keskellä tosiaan seisoi kaksi haltiaa ja karavaanin väen kerääntyessä huudon suunnalle Argasto ja Kapteeni astuivat joukon läpi kohtaamaan tulijat.

“Nimeni on Godrai ja tämä on Saran-Ri” sanoi toinen hahmoista, äänen kantaessa oudon selvänä lumisateen lävitse, “haluamme ne jotka tunnetaan nimillä Belun ja Ludo. Muut saavat mennä rauhassa.”

Tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen Kapteeni sai ensimmäisenä suunsa auki ja huusi “Mitä te heistä haluatte, miksi ahdistelette meitä tällä tavoin?”

“He ovat rikkoneet valan, kaivaneet liian syvälle Davokarin maaperään. He ovat turmeluksen koskettamia ja heidät tulee puhdistaa.” kuului haltian vastaus.

Kapteeni kääntyi katsomaan lumeakin valkoisemmaksi kalvenneita barbaariveljeksiä. “Mitä olette tehneet? Onko tuon haltian puheissa perää?”

“Emme ole tehneet mitään! Emme mitään.” Ludo huusi samalla kun hänen veljensä pudisteli raivokkaasti päätään. “Ette voi antaa meitä haltioille, olemme teidän puolellanne. Olemme taistelleet tämän karavaanin puolesta.”

Samassa kaikilla karavaanin jäsenillä tuntui olevan mielipide asiaan ja Argasto ja Kapteeni joutuivat karjumaan saadakseen äänensä kuuluviin yrittäessään rauhoittaa tilannetta. Haltiat seisoivat hetken aloillaan, jonka jälkeen he kääntyivät lumisateeseen kadoten.

Kapteenin niskakarvat nousivat pystyyn tuulen kuljettaessa hänen korviinsa Godrain viimeisen vihaisen kuiskauksen: “Minä tulen saamaan ne kaksi joita tulimme hakemaan. Veri virtaa jos kieltäydytte. Palaamme auringon laskiessa.”

View
Luvattu maa - Osa 3

Aamun sarastaessa matka jatkui ja karavaani jätti metsän taakseen noustessaan mutkittelevaa tietä pitkin ylös vuorille. Vaikka aurinko paistoi edelleen lähes pilvettömältä taivaalta, muuttui ilma ylempänä vuorilla purevaksi ja matkamiehet käärivät huopiaan tiukemmin ympärilleen lämpötilan laskiessa pakkasen puolelle. Noviisi Bartolom ei kylmästä huolimatta ottanut puheita Aurinkokiven taikuuden käyttämisestä lämpöä varten kuuleviin korviinsa, vaan totesi salaperäisesti että magian lakien mukaan “jokainen sytytetty kynttilä heittää varjoja”. Kapteeni oli nähnyt minkälaisen veron taikuudenkäyttäjät voimistaan maksoivat ja tyytyi puhaltelemaan lämpöä kylmiin sormiinsa ja kohensi turkisreunaisen matkaviittansa kaulusta tiukemmalle pakkasta vastaan.

“Mikä tuo sinunkaltaisesti miehen vuorille?” kysyi sointuva ääni Kapteenin takaa. Mustaviittainen nainen, joka aiemmin oli esittäytynyt Lestraksi, asteli Kapteenin vierelle. “Yndaros” Kapteeni totesi vakavana heilauttaen kättään kohti pohjoista, “olen vihdoin matkalla kotiin.” Nainen osoittautui mielenkiintoiseksi juttukaveriksi ja älykkääksi keskustelijaksi, tervetullutta matkaseuraa siis.

Mountains.jpg

Ylhäällä vuorten välissä aukesi kilometrien levyinen, jo osittain lumen peittämä laakso, jonka läpi tie kulki. Oli selvää että yksikin suurempi lumipyry tukkisi ainoan tien kevääseen asti, joten matkaajat kiittivät jälleen Priosta sään suotuisuudesta. Väsymättömästi karavaani jatkoi matkaansa lähes auringonlaskuun saakka, jolloin Argasto näytti jälleen pysähtymismerkin ja vankkurit ajettiin helposti puolustettavaan ympyrämuodostelmaan petojen ja ryöväreiden varalta. Jokainen kynnelle kykenevä mies ja nainen lähetettiin keräämään viimeisten auringonsäteiden valossa puuta nuotioita varten, yöstä oli tulossa jäätävä.

Kapteeni, Thamon ja Tur olivat juuri saaneet sylinsä täyteen oksia ja risuja kun yhtäkkiä he kuulivat lähistöltä huutoa. Kallionkielekkeen ympäri juostuaan he näkivät barbaariveljekset Belunin ja Ludon taistelemassa jättiläismäistä Nälkäsutta ja pienemmistä susiolennoista koostuvaa laumaa vastaan. Toinen barbaareista näytti saaneen pureman ja aukirevitystä haavasta valunut veri värjäsi lumen . Epäröimättä Kapteeni näytti Thamonille ja Turille hyökkäysmerkin ja kolmikko syöksyi auttamaan tovereitaan.

Wolves.png


Thamonin laukoessa nuoliaan kuolettavasti pienempiin susiin samaan aikaan kun Kapteeni torjui kilvellään jättiläissuden hyökkäyksiä, heittäytyi Tur kuolemaa halveksien haavoittuneen jättiläissuden selkään ja sujautti garrottensa suden kaulan ympärille. Sen jälkeen goblini heittäytyi koko painollaan taaksepäin ja kiristi kuolettavaa köyttä suden kurkun ympärille jokaisella tukehtuvan olennon riuhtaisulla. Epätoivoisesti susi yritti ravistella goblinia selästään, mutta Tur roikkui kaikin keinoin uhrinsa selässä. Vähitellen haavoittuneen eläimen liikeet vaimenivat ja lopulta se makasi maassa Turin yhä kuristaessa sitä kädet täristen. Yllättäen Tur tunsi miten olento hänen allaan alkoi muuttua ja yllätyksekseen hän löysi itsensä istumassa alastoman humanoidin päällä, garrotte edelleen muodonmuuttajan kurkun ympärille kiedottuna. Kapteenin äänessä oli ripaus epäuskoa kun hän totesi ääneen kaikkien mielessä pyörivän ajatuksen: “Mitä helvettiä haltia tekee täällä vuorilla?”

View
Luvattu maa - Osa 2

Argaston karavaani jätti leirin taakseen aamunkoitteessa ja vaivalloinen matka Titaanien vuoriston yli oli alkanut. Vankkurit kulkivat hyvää tahtia metsäisen maaston läpi kiemurtelevaa tietä pitkin, kulkien kukkuloiden ja matalien kanjonien läpi. Välillä korkeimmista kohdista pystyi näkemään pohjoisessa siintävät vuoret. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta saaden karavaaninjohtaja Argaston kehaisemaan ääneen Auringonjumala Priosin siunanneen matkan.

Vuoret.png

Pitkän matkapäivän päätteeksi oli aika leiriytyä vuorten varjoon. Karavaanin pysähdyttyä lähelle vuorilta laskevaa virtaa ja Thamonin autellessa hevosten kanssa, Kapteeni istahti polveaan hieroen kannolle ja hörppäsi ahnaasti vesileilistään. “Haluatko että katson polveasi pomo?”, kysäisi Tur nähdessään Kapteenin irvistyksen. “Ei tarvitse kuomaseni, vanha vaiva vain kolottaa”, hymähti Kapteeni “kiitos kuitenkin tarjouksesta”.

Yhtäkkiä ylempää virran rannan suunnalta alkoi kuulua huutoa. Hevosia juottamassa ollut Thamon ehti ensimmäisenä paikalle ja näki joenrannassa tajuttomana ja verissäpäin makaavan miehen, joka paljastui Ordo Magican noviisi Bartolomiksi. Tur saapui myös vikkelästi paikalle ja yhdessä Thamon ja Tur onnistuivat virvoittamaan tajuttoman nuorukaisen. Hetkeen tokkuraisesta noviisista ei saatu mitään järkevää tolkkua, mutta yhtäkkiä nuorukainen tuntui selviävän kuin taikaiskusta. Hän taputteli kaapuaan ja kaivoi sen taskuja ja poimuja hätäisesti. “Se on poissa!” noviisi huudahti epätoivoinen irvistys kasvoillaan samalla kun hän heittäytyi polvilleen etsimään jotakin joenrannan kivikosta, “Aurinkokivi, se on poissa! Varkaita!”.

Selvisi että Bartolom oli tullu joenrantaan virkistäytymään ja joku oli kolkannut hänet ja varastanut Aurinkokiven, taikaesineen jonka avulla noviisi pystyisi takaamaan turvallisen sään vuoriston ylityksessä. Argasto kauhistui uutisen kuullessaan ja ilmoitti ettei uskaltaisi johtaa karavaania Titaaneille, ellei Aurinkokiveä löydettäisi. Karavaanin väestä kaikki muut olivat paikalla, mutta vaunumies Telkin ystävä Keler puuttui joukosta. Vaunumies ei tiennyt kaverinsa puuhista muuta kuin että Keler oli puhunut jotain “ystävistä”, joiden kanssa hän tapaisi pian. Viipymättä Kapteeni määräsi Thamonin etsimään varkaan jäljet ja barbaariveljekset Belun ja Ludo tarjoutuivat auttamaan etsinnöissä. Jäljet löytyivätkin kahlaamon vastarannalta ja takaa-ajo oli alkanut.

Old_mill.jpg.png

Noin tunnin jälkiä seurattuaan seurue tuli metsän reunaan. Jonkin matkan päässä näkyi joki, sen yli kulkeva silta, sekä sillan kupeessa vastarannalla vanha hylätynoloinen mylly. Thamonin tarkat silmät kuitenkin huomasivat myllyn yläikkunassa varas-Kelerin, joka tarkkaili aukiota, selvästi takaa-ajajia peläten. Koska Telerin kertomuksen mukaan varas olisi saamassa tukea lähtivät takaa-ajajat ylittämään aukiota pusikolta toiselle mutkitellen. Myllyn ikkunassa vartioinut Keler onnistui ampumaan kipeästi raapaisseen nuolen Turin olkapäähän, mutta pian varas oli ahdistettu nurkkaan myllyn ylisillä ja Aurinkokivi löydetty hänen hallustaan. Keler yritti houkutella seuruetta liittymään hänen “ystäviinsä”, mutta Kapteeni päätti pysyä uskollisena Argastolle ja karavaanille. Seurue otti varkaan mukaansa ja palasi sillan yli kohti karavaania.

Samassa myllyn takaisesta metsästä ilmestyi rosvojoukko, jonka johdossa oli Mal-Roganiksi itseään kutsunut mies. Seurueen huomattuaan rosvot ottivat asemat sillan toiselta puolelta Mal-Rogan vaatiessa Aurinkokiveä itselleen. Kapteeni kuitenkin kieltäytyi ja rosvot lähtivät hyökkäykseen sillan yli. Tur oli kaikeksi onneksi sabotoinut vanhan sillan tukipuut ja niinpä se romahti vuolaaseen virtaan rosvojen kärkijoukon astuessa sen vanhoille lankuille. Karavaanileiriä kohti palatessaan Kapteeni ei voinut välttyä ajatukselta että rosvojen johtaja oli vaikuttanut tutun näköiseltä ja että hän oli palvellut Mal-Rogan nimisen miehen kanssa kanssa aiemmin Kuningattaren armeijassa taistellessaan. Mutta se Mal-Rogan oli kuollut jo kauan sitten…

Paluu leiriin oli riemuisa. Argasto määräsi yhden simatynnyrin avattavaksi Aurinkokiven palauttamisen ansiosta ja noviisi Bartolomin kiitoksista ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Varas-Kelerin kohtalon Argasto antoi Kapteenin käsiin ja antoi ymmärtää ettei Keler enää olisi tervetullut karavaanin matkaan. Itsensä kanssa taisteltuaan Kapteeni lopulta päätti päästää Kelerin vapaaksi metsiin ilman varusteita, vain nyökätäkseen pienen merkin Thamonille varkaan poistuessa leiristä. Vain Thamon ja hänen nuoliviinestään puuttuva nuoli tiesivät lopulta mikä kohtalo Aurinkokiven varastanutta lurjusta kohtasi…

Arrowback.png

View
Luvattu maa
Luvattu maa

Talvi oli tulossa. Raskaat harmaat pilvet roikkuivat alhaalla satunnaista räntää ripottaen kun kolme matkamiestä asteli mudan läpi rähjäiseen leiriin. Monien sotien veteraani Kapteeni, barbaari Thamon ja goblini Tur olivat matkanneet Kapteenin johtaman palkkasoturijoukon kanssa vuorten yli etelään Alberetoriin suurten toiveiden saattelemina, mutta luvattu maa olikin tarjonnut vain kuolemaa ja epätoivoa. Kolmikko olikin kymmenpäisen joukon viimeiset eloonjääneet, eikä talvehtiminen Alberetorissa tarjoaisi heille suurtakaan selviytymisen mahdollisuutta. Lisäksi Kapteeni kaipasi kovasti Yndarokseen jättämäänsä perhettään.

Leiri.png

Leirinuotiolle istahdettuaan kolmikko tapasi vaunumies Telkin ja barbaariveljekset Belunin ja Ludon. Kävi ilmi että karavaaninjohtajat eivät enää uskaltaneet lähteä Titaanien vuoriston soliin, talvi oli liian lähellä ja valkoinen kuolema lumimyrskyn kourissa oli liian suuri riski. Yllättäen kuitenkin Telkin Keleriksi esittäytynyt ynseän näköinen ystävä ilmestyi paikalle ja kuiskutti jotain vaunumiehen korvaan. Tarkkakorvainen Thamon kuuli hiljaisen keskustelun, yksi karavaaninjohtajista oli vielä lähdössä ylittämään vuoristoa. Ilmeisesti myös muut nuotion ympärillä olleet olivat kuulleet keskustelun ja lähtivät seuravaan vaunumiehiä. Kapteeni kampesi itsensä pystyyn päivän kävelyn kipeyttämästä huonosta polvestaan huolimatta; tätä tilaituutta ei saisi hukata.

Karavaaninjohtaja Argaston teltta oli yksi leirin upeimpia ja hetkisen jonotuksen jälkeen kolmikko pääsikin tapaamaan rasvaista kanankoipea hotkivaa karavaanaria. Argasto ei halunnut ylimääräistä painolastia mukaan matkaan ja Kapteeni joutui taistelemalla todistamaan että hänestä tai hänen miehistään ei olisi ylimääräistä vaivaa vuorten ylityksessä. Onnistuipa veteraani vakuuttamaan karavaaninjohtajan kolmikon kyvyistä niin hyvin että heille luvattiin palkkaakin jos pitäisivät karavaanin turvassa mahdollisilta vaaroilta.

Argastocrop.png

View

I'm sorry, but we no longer support this web browser. Please upgrade your browser or install Chrome or Firefox to enjoy the full functionality of this site.